Elämää vaan...

Elämä on täynnä lahjoja ja menetyksiä. Elämä antaa ja elämä ottaa. Itselläni on joskus sellainen olo että se minun kohdallani ottaa paljon enemmän kuin antaa, mutta kun taas nousen itsesäälistä ja ajattelen asiaa totean monesti että elämä on antanut minulle paljon enemmän kuin olisin koskaan voinut toivoa tai pyytää. Minua on hemmoteltu elämäni aikana runsaalla rakkaudella, ja olen siitä kiitollinen. En tiedä mitä tekisin ilman läheisiä ihmisiäni, jotka niin pyyteettömästi minua rakastavat. Ilman heitä en jaksaisi kaiken tämän yli, ja yli minun on päästävä. Vaikka joskus tulevaisuus näyttääkin pimeämmältä kuin toivoisin, haluan silti vahvasti uskoa että kaikki vielä kääntyy hyväksi, että jaksan loppuun asti.

Masennuksia...

Läheisyys on ihmeellinen asia. Ihmiset kokevat läheisyyden kovin eri tavoilla, toisten mielestä läheisyys on sitä, että ollaan vaan lähekkäin ilman sen suurempia tarpeita tai haluja. Toisille läheisyys on aina sidottuna jonkinlaiseen seksiin. Kummin päin vaan aiheesta saadaan aina keskustelua aikaiseksi ja mikään ei ole koskaan hyvin, varsinkaan kun sekoitetaan parisuhteeseen yksi osapuoli molemmista vaihtoehdoista. Näin on tainnut käydä minulle.

Ihmissuhteet ovat muutenkin tällä hetkellä erittäin vaikea asia. Kaverisuhteet, pomosuhde, omat työntekijät, lapset, oma mies, muiden miehet, työkaverit ja vanhemmat... Miksi kukaan ei ole tyytyväinen??? Vaikka mitä tekisin ja kuinka paljon raataisin kaiken eteen ei kukaan ole tyytyväinen! Kyllä huomaa että on talvi ja pimeä vuodenaika...

Antaisin mitä vaan jos saisin olla edes hetken ihan yksin...

Moraalista...

Viime aikoina olen miettinyt paljon moraalia. Onko oma moraalini heikentynyt vuosien saatossa vai olenko vaan kasvanut ihmisenä? Aikuistunut? Olen ennen ollut ehdoton asioiden suhteen, työ tehdään täydellisesti tai ei ollenkaan, lapset hoidetaan juuri tietyllä tavalla ja ihmissuhteet ovat täydellisen suojattuja kaikelta pahalta. Pettäminen on tilanteessa kuin tilanteessa ollut ehdottoman väärin ja "valkoiset valheet" tuomittuja. Olenko siis paha ihminen kun nykyään ajattelen että pieni valhe, josta joudun yksin kärsimään on sallittua jos se säästää läheiseni ja rakkaani kivulta ja kärsimykseltä? Nyt en tarkoita avioliiton ulkopuolisia suhteita ja ystävyyttä myrkyttävää epärehellisyyttä, vaan esimerkiksi kun tyttäreni kysyy minulta että äiti, miksi olet surullinen vastaan että äiti itkee koska olen onnellinen. Miksi vaivaisin pienen tytön mieltä kertomalla että rahat ei riitä tässäkään kuussa tai että riitelimme isin kanssa kun voin pitää tyttäreni onnellisena. Lapsena.

Moraalista on puhuttu paljon myös julkisuudessa. Onko homoliitot siunattava asia ja saavatko homot hankkia lapsia? Räsäsen ehdoton kanta näihin kysymyksiin en mielestäni ehdottoman tuomittava! Jos ainoat ihmiset, jotka saavat hankkia lapsia ovat rikkaita, hyvin pukeutuvia, konservatiivisia perheitä, joissa on äiti, isä, kaksi lasta ja koira, kaksi autoa ja omakotitalo ei Suomea olisi. Ovatko nämä perheet täysin ongelmattomia ja onnellisia?
Näiden säännösten mukaan en minäkään saisi hankkia perhettä ja kasvattaa lapsia. Olen liian köyhä, asun kerrostalossa,  omistan vanhan autonromun ja täytän vaatekaappini suurimmaksi osaksi tarjoustalon tuotteilla sekä kirpparilöydöillä. Jollen näin tekisi, ei lapseni söisi viittä kertaa päivässä. Olenko ainoa, joka on tyytyväinen siihen että tuo autonromu kuljettaa minut paikasta A paikkaan B useimmiten ilman ongelmia? Olenko ainoa, joka säästää omissa vaatekustannuksissa taatakseni lapsilleni lämpimät vaatteet? Olenko huono äiti, koska joudun kaupassa laskelmoimaan ja suunnittelemaan tulevan viikon ruokatarpeet rajallisen budjetin mukaisesti? Olemmeko ala-arvoinen perhe, koska koiramme on sekarotuinen eikä hiemoimman kennelin muotovalion ykköspentueesta? Onko tämä se Suomi, jonka vuoksi olemme taistelleet? Emmekö mieheni kanssa ansaitse onnea, koska mieheni on raavas työläinen ja itse olen kituuttava pienyrittäjä? Eivätkö kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan enemmän kuin mitään maailmassa saa rakentaa omaa pesää jossa on tilaa vain ja ainoastaan ehdottomalle rakkaudelle? Lapsen ja vanhemman väliselle rakkaudelle. Siinä rakkaudessa ei enään ole sukupuoleen katsomista. Suomessa on paljon perheitä, kaikilla meillä on ongelmamme. Kuka meistä on oikeutettu määrittelemään miten toisen kuuluisi elämänsä elää? Onko parempi että lapsi kasvaa perheessä jossa on isä ja äiti, alkoholi ja väkivalta? Vai isä ja isä / äiti ja äiti, lämpöä ja rakkautta? Lapset eivät itse muodosta mielipiteitään siitä mikä on "outoa" tai "väärin", me opetamme sen heille. Jos kerron tyttärelleni että "teidän luokan Liisa on huonosta perheestä jossa on kaksi äitiä" on tyttäreni ehdottomasti sitä mieltä, että Liisa, joka siihen asti on ollut hänen paras ystävänsä, onkin ihan tyhmä. Aikuisten asenteet ratkaisee, valitettavasti vaan maailmassa on paljon ihmisiä, jotka eivät ajattele nenäänsä pidemmälle vaan päästelevät suustaan mitä sattuu.

Olen itse äärettömän onnellinen elämästäni ja perheestäni, enkä vaihtaisi mitään pois. Eiköhän kantani tullut selväksi.

Kiukuttaa...

Jopas on taas ollut viikko! Tiedättekö, kun on sellaisia ihmisiä jotka luulevat olevansa aina oikeassa. Voimakastahtoisia ihmisiä jotka kaiken lisäksi ovat mielestään parempia kuin muut mutta silti yrittävät olla kaikkien kaveri... Siinä onkin lyhyt kuvaus minun työviikostani.

Olen itsekin erittäin ulospäinsuuntautunut ja puhelias, sekä jokseenkin tempperamenttinen vaikka pinna onkin pitkä. Osaan kyllä myöntää olevani väärässä enkä voi sietää pahan puhumista kateuden tms pinnallisuuksien vuoksi. Pahimmillaan nämä ihmiset ovat kun kaikessa mitä tekevät toisen hyväksi on oma hyöty motivaattorina, eikö kanssaihmistä voi auttaa ihan vaan pelkän auttamisen halusta?? Että voi pistää vihaksi!!!

Rakkauksia...

Rakastan laulamista. Rakastan sitä niin paljon, että teen sitä työkseni. Tänään kuitenkin ensimmäisen kerran moneen vuoteen pääsin toteuttamaan itseäni äänityksen muodossa. Viime kerrasta on niin kauan, että kyllä siinä kokeneemmallakin jo alkoi saman tien polvet ja käden vispaamaan jo pelkästä REC-napin ajatuksesta. Adrenaliini virtaa ja korvissa humisee, mutta silti pitää vaan saada lisää!

Tänään oli se kuuluisa maanantai. Tuo kamala peikko joka saapuu joka viikko ja jota vihaan niin paljon. En oikeastaan itsekään ymmärrä mikä siinä on niin kamalaa, joka viikko se tulee ja menee ja aina siitä on hengissä selvitty. Jokin siinä kuitenkin vaan häiritsee. Tänään jäi siis kaikki sellaiset "pakolliset" asiat hoitamatta mitä olisi pitänyt hoitaa. Noh, huomenna on uusi päivä ja toivon mukaan uudet kujeet vanhojen lisäksi.

Lapsianikaan en ole tänään ehtinyt juurikaan nähdä, ja koen itseni jälleen kerran huonoksi äidiksi. Pakko silti vaan on töitä tehtävä, muuten ei saada leipää pöytään. Mieheni kovin yritti lohduttaa ja rauhoitella asian suhteen, olisinhan huomenna enemmän kotona. Minulla on ihana mies, joka jaksaa lastensa kanssa kaiken sen ajan mitä olen poissa. Rakastan häntä!

Uneton

En osaa nukkua! Viime yönä nukahdin vihdoin neljän aikaan, mutta ei se paljon lohduta kun kahdeksalta soi kello. Yöllä ahdisti kovasti mutta en edes tiedä syytä moiseen, nyt kun mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Oletettavasti viime kuukausien kasaantunut univelka kummittelee, luulisi vaan että sitä sitten nukkuisi. On ilmeisesti mennyt korvien väliin tämä väsymys...
 Väsynyt maanantai siis edessä, täytyy vaan yrittää pysyä poissa ihmisten tieltä niin eiköhän se siitä, toivon mukaan tämäkin maanantai on pian ohi.

Aikaa ja pieniä ihmeitä

Meillä on tänään keskusteltu ajasta. On perhe-aikaa, työ-aikaa, koti-aikaa, äiti/isä&lapsi-aikaa, vapaa-aikaa, ulkoilu-aikaa, pyykkäys-aikaa ja sitten se kaikista harvinaisin ja pelottavin OMA-AIKA kaikkine ala-luokkineen. Mieheni kohdalla oma-aika tarkoittaa pleikkari3 kimpussa istumista tai hyvän kirjan lukemista. Omalla kohdallani oma-aika tarkoittaisi hyvää kirjaa, ystäviä, tai jos vaikka ehtisi suihkussa käymään ilman että tarvitsee miettiä milloin pitää taas olla missäkin niin sehän olisi aivan luksusta! Tällä hetkellä edes se ei ole mahdollista, olen onnistunut kellottamaan jopa nukkumaan menoni, joka sekin on aina myöhässä. Silti en voi valittaa, itse olen valintani tehnyt ja toistaiseksi olen tyytyväinen, yritän nähdä kaiken positiivisena ja ottaa mahdollisimman paljon kaikesta irti. Toivon ettei talven tulo tuo mukanaan väsymystä.

Paras ystäväni on viime aikoina kärsinyt pahoinvoinnista ja väkisinkin on ajatus mahdollisesta pienestä ihmeestä hiipinyt mieleeni. Kuinka suuri ilo ja onni se olisi! En olisi uskonut osaavani iloita asiasta näin, varsinkin kun omat kipeät muistot 2 kuukauden takaisista tapahtumista vieläkin kummittelee mielessä. Pelko menetyksestä on kuin mörkö pimeässä nurkassa mieleni syövereissä ja herään vieläkin öisin tarkistamaan kuopukseni olevan kunnossa. Jokin aika sitten toinen ystäväni synnytti menestyksekkäästi alateitse ilman komplikaatioita. Tällöin en osannut suhtautua asiaan niin kuin olisi pitänyt, vaan surin suuresti sitä etten itse ollut saanut synnyttää "normaalisti". Kaikki oli kuitenkin aikaisemmilla kerroilla mennyt loistavasti, kuin oppikirjoissa, eihän minun kohdallani voinut käydä huonosti. Minut oli vaan väkisin nukutettu ja herättyäni tuotu pieni nyytti rinnalleni... Oliko hän minun? En osannut lainkaan tunnistaa häntä omakseni. Ajan myötä tietysti ymmärsin mitä olisin menettänyt jollei hätäsectiota olisi nopeasti tehty ja poikakin alkoi tuntumaan omalta. Olin siis tietysti onnellinen ystäväni puolesta mutta pienoinen kateus nosti selvästi päätään. Tällä kertaa olen vaan suunnattoman onnellinen!

Painajaisia ja onnen hetkiä

Näin yöllä unta olevani raskaana, mutta koska keisarinleikkauksen jälkeen pitää olla vuosi väliä seuraavaan vauvaan pieni ihmeeni abortoitiin viikoilla 20+... Se oli kamala uni... Heräsin siis pienoisessa paniikissa ja olin ikionnellinen löytäessä pienen nyyttini turvallisesti vierestäni. Poika vilautti ihanaa hymyään jolla sai minut kyynelehtimään onnesta, en ikinä antaisi minkään satuttaa enkeliäni!

Aamuyö...

Mitä ihmettä teen hereillä vielä tähän aikaan? Ai niin, vietin aikaa aviomieheni kanssa! Kyseinen tapahtuma on nykyään niin harvinaista etten oikein tiedä millä tavalla siitä nauttisin, koko ajan saa pelätä hengittävänsä väärin tai sanovansa jotain mikä saa toisen tunnelman laskemaan. Kun tuo seksikin on tuollaista, äkkiä pitää tapahtua ettei vaan muksut herää. Meillä saadaan nykyään niin herkästi riita aikaan ihan pienimmistäkin asioista, varsinkin seksistä... Tosin tuskin olemme ainoita. Tämä noidankehä alkaa siitä, että itse olen aina halunnut ja ollut aktiivisempi kun taas mies on leikkinyt pihtaria. Nyt sitten taas on roolit kääntyneet täysin ympäri ja huomaan monesti itse olevani "pihtarin" asemassa ja vielä täysin vastaan omia periaatteitani! Tuntuu välillä melkein siltä että alitajuisesti kostaisin miehelleni monen vuoden pettymykset ja torjumiset, vaikka eikö minun kuuluisi olla onnellinen että olen haluttu? Onhan se kivaa, mutta en silti halua seksiä. Tai siis joo, mutta en. Tuntuu väkinäiseltä koko touhu...

Näen nykyään aivan ihmeellisiä unia. Olen vakaasti sitä mieltä että nämä kaikki eivät enää voi olla terveen ihmisen mielen tuotoksia, ainakaan jos pinkit koppakuoriaiset ja lilat virtahevot lasketaan mukaan. Luon itselleni myös unimaailmoja, joissa mukana ovat koko lähipiirini. Tarinat ovat mitä mielenkiintoisimpia ja väitän, että moni saippuasarja jäisi kakkoseksi juonikäänteissään. Lehdenjakaja kolistelee rappukaytävässä...

En ole koskaan ennen kirjoitellut blogia mutta täytyy tämäkin kokeilla, jos vaikka saisi ajatuksiaan kasaan. Tämä ensimmäinen kirjoitus jääköön omaan sekavaan arvoonsa, toivotaan että pirteämpänä saan parempaa tekstiä aikaan.